Kristiina Lauritsantytär II

Erlend talutti kalmankalpean, surkeannäköisen nuoren vaimonsa laiturilta. Apotti laski leikkiä merimatkan vaivoista; Erlend nauroi ja tuumi vaimonsa jo kaipaavankin seinäänkiinnitettyä sänkyä. Ja Kristiina yritti hymyillä, mutta ajatteli samalla, ettei hän enää ikinä astu hyvällä laivan kannelle. Hän voi pahoin Erlendin tullessa lähellekin, niin tämä tuoksahti merelle ja laivalle -- hänen tukkansakin oli ihan kankea ja tahmea suolavedestä. Erlend oli koko matkan ollut villinä ilosta,...
More Description

Erlend talutti kalmankalpean, surkeannäköisen nuoren vaimonsa laiturilta. Apotti laski leikkiä merimatkan vaivoista; Erlend nauroi ja tuumi vaimonsa jo kaipaavankin seinäänkiinnitettyä sänkyä. Ja Kristiina yritti hymyillä, mutta ajatteli samalla, ettei hän enää ikinä astu hyvällä laivan kannelle. Hän voi pahoin Erlendin tullessa lähellekin, niin tämä tuoksahti merelle ja laivalle -- hänen tukkansakin oli ihan kankea ja tahmea suolavedestä. Erlend oli koko matkan ollut villinä ilosta, ja Baard-herraa oli naurattanut: Møressä, meren rannalla, missä Erlend oli viettänyt kasvinvuotensa, olivat pojat keikkuneet vesillä lakkaamatta, purjehtineet ja soutaneet. Kumpikin, Erlend ja Baard, oli tosin säälinyt häntä hiukan, mutta ei siten kuin Kristiinan mielestä hänen surkeutensa vaati. Kaiken aikaa nämä vain hokivat, että meritauti kyllä asettuu, kun hän tottuu laivalla oloon. Mutta hän oli ollut yhtä kurja koko ajan. Seuraavana päivänä ratsastaessaan hänestä tuntui kuin hän olisi purjehtinut. Mäkeä ylös, toista alas kävi kulku yli mahtavien vieremätöyryjen, ja jos koetti kiinnittää katseensa määräpisteeseen harjun laidassa, tuntui koko perustus heiluvan ja kohoavan kuin aallonharja kohti väritöntä talvista taivasta.